Kalastusmuistoja vuosien varrelta

Posted by on tammi 15, 2018 in Kaima | Kommentit pois päältä artikkelissa Kalastusmuistoja vuosien varrelta

Kalastusmuistoja vuosien varrelta

Lahdenpoukama on tyyni. Aurinko leikittelee järven pinnalla kelluvien lumpeiden pinnalla. Jossain kaislikossa hyppää hauki. Minä istun laiturin nokalla jalat vedessä ja onki kädessä. Vieressä istuu pappa, koska jonkun pitää laittaa madot koukkuun ja ottaa kalat koukusta, jos niitä tulee. Tunnelma on pysähtynyt, seesteinen. Lapsuus.

 

Olen ollut onnekas siinä mielessä, että perheessäni on aina ollut kalastuksesta innostuneita sukulaisia. Isoisä, isä, isotädit ja pikkuserkut – en muista kesää, jolloin matoja ei olisi kaiveltu kompostista tai navetan takaa, ja vietetty laiskoja tunteja onkien sinttejä, joita kissat innoissaan hotkivat. Aina teini-ikään asti vietin valtaosan kesistä isotätini maatilalla, niinkuin kaikki muutkin sukulaiset mahdollisuuksiensa mukaan. Lehmien, kanojen ja kissojen lisäksi viihdykkeeksi riitti järvi, joka toimi sekä valtavana uima-altaana, että leppoisten kalastushetkien leikkikenttänä. Se oli kuten suurimmat osat Suomen järvistä, pienehkö ja matala. Mutapohja teki lahdenpoukamasta niin matalan, että jopa sen keskellä kahdeksan vuotias tyttö ylsi seisomaan pää vedenpinnan yläpuolella. Onkiminen ei ollut ainut tapa saada kalaa. Kesäisin katiskoita oli aina muutama kappale ympäri siroteltuna. Ahvenia ja haukia tuli silloin tällöin ja mummo ja äiti kärsivällisesti suomustivat ja fileoivat saaliin pienien kalakavereiden lounaaksi. Oli meillä virvelikin, mutta tuuhea kaislikko ja vesikasvusto teki heittelystä turhan haastavaa. Kerran isotädin kanssa lähdimme kokemaan katiskoja kahdestaan. Muistan, että päälläni oli kukallinen kesämekko, sen kesän lempiasuni. Soutuvene oli lasikuidusta ja kiikkerä kuin tuohi. Päästyämme ensimmäisen katiskan luokse aloimme yhdessä nostamaan sitä veneeseen, molemmat samalla puolella roikkuen. Ennenkuin ehdimme tekemään ensimmäistäkään korjausliikettä, koko vene oli ympäri ja me molemmat lantiota myöten mudassa ja päät vedenpinnan yläpuolella. Päädyimme järvessä kävellen uittamaan veneen kotirantaan, koska se oli helpompi kääntää ympäri laiturin vieressä. Muistan vieläkin, kuinka yököttävä mutapohja oli. Ja kuinka likainen kesämekkoni oli sen soutureissun jälkeen.

 

Matkalla jossain Suomessa

 

Kesään kuului aina tietenkin lyhyempiä ja pidempiä autoretkiä. Mukana eväiden lisäksi oli aina muutama kappale onkia ja kenties virvelikin. Matoja kaivettiin pysähdyspaikoilta ja etsittiin kivien alta. Kalastuspaikkoja löytyi järvien rannoilta pilvin pimein, nasjonalparker, ja onkiessa oli mukava syödä eväsleipiä. Vanhempani olivat vuokranneet mökin keski-Suomesta yön yli, ja sen vieressä oli järvi ja pieni laituri. Olin ehkä yhdeksän, veljeni muutaman vuoden nuorempi. Pikkukaloja tarpeeksi ongittuamme isä laittoi yhden niitä syötiksi onkeen, ja jätti sen tuettuna laiturille itsekseen. Jonkin ajan kuluttua mökin ikkunasta huomasimme ongen taipuvan voimakkaasti, ihan kuin sen koukussa olisi joku ahventa isompi saalis. Isäni juoksi laiturille pelastamaan onkeaan ja katsomaan, mikä peto siellä yritti vapaa varastaa. Hieman aikaa saaliin kanssa kamppailtuaan hän nosti ylös noin kolmen kilon hauen. Kyllä me lapset oltiin innoissaan, mikä saalistaja! Kenties samalla lomamatkalla, tai jollain toisella samanhenkisellä, pysähdyimme tauolla jonkun taajaman keskustaan. Järvihän siellä oli heti pysähdyspaikan vieressä, ja hieno laituri, jolta veljeni halusi kokeilla virvelin heittoa. Muutaman kerran heitettyään hän päätti kokeilla uutta tyyliä, sivulta heiton sijaan hän ajatteli saavansa lisää kantavuutta heittämällä viehettä päänsä takaa. Räväkän heiton ja kirpeän kivunulvahduksen tulos oli takaraivossa killuva viehe. Matka paikalliselle terveysasemalle oli onneksi lyhyt. Kalastus on ollut osa elämääni aina. Vieläkin nyt kun käyn vanhempieni luona onkiminen on aina osa ajanviettoa. Isäni kalastaa myös verkoilla. Joitakin vuosia sitten olin kyläilemässä taas syksyisenä viikonloppuna. Isäni tuli rannasta kantaen isoa saavia täynnä silakoista kimaltelevia verkkoja. Kalojen verkosta irrottamiseksi hän opetti minulle tekniikan, jossa verkon toisessa päässä on yksi henkilö ja toisessa toinen. Verkkoa sitten pudistellaan kuin lakanaa, ja pienet silakat sinkoilevat ilmassa kuin hopeinen sade. Aurinkoinen iltapäivä sai sadunomaisen hohteen tuhansista suomuista heijastuvista sykyisistä säteistä.

Matkalla jossain Suomessa